Välillä inhoan vilkuilla kelloa. Minuuttiviisari tuntuu vain kiihdyttävän vauhtiaan, mitä lähemmäksi puoltayötä tullaan.
 Se tunne, kun kaikki on levällään eikä millään keksi mistä aloittaa kokoaminen, on yksi stressaavimmista väsymyksen oireista. Toisaalta voisinhan mennä suoraan nukkumaan. Mutta ei.

 Pyöritän mielessäni menneen päivän tapahtumia pikakelauksella, samalla kun yritän saada tolkkua fysiikan tehtävistä. Opon kanssa käydysssä keskustelussa sanoin haluavani lentokapteeniksi.
 Jos ajattelee pelkästään koulutukseen hakijoiden määrää, niin mahdollisuuteni olisivat 2,5%. Se palauttaa maan pinnalle ja vähän masentaakin, mutta onhan mulla sentään mahdollisuus. Muuta suunnitelmaa mulla ei ammatin kannalta ole.